Kirkossa

Pitkästä aikaa jaksoin lähteä tänään kirkkoon. Pääsiäinenkin meni niin, että olin töissä enkä siksi ehtinyt. Tuota harmittelin kun olen tavannut käydä aina kiirastortaina ehtoollisella ja sekin jäi. . .
Nyt oli messu ja kaatuneitten muistopäivä, joten kirkossa oli enempi väkeäkin kuin tavallisena sunnuntaina.
Jotenkin minä liikutun aina siellä penkissä istuessa itkuun asti. . Ihan välillä hävettää kun vesi juoksee pitkin kasvoja. . salaa yritän pyyhkiä leuan alta ettei muut huomaisi mun itkevän. . . Miksi se hävettää kirkossa, mutta ei hengellisissä kokouksissa?? Usein minulta itku tulee konsetrteissa tai tavallisessa kokouksessa eikä se siellä hävetä niin paljoa. . . vaan toisaalta kuuluu vähän niin kuin asiaan.

No joka tapauksessa minä liikutun enkä mahda sille mitään. . . Ehtoollisen jälkeen sitten taas minua jotenkin hymyilyttää. . . ja sekin hävettää. . outo juttu mutta niin se nyt vaan on.
Olen ajatellut, että ellen minä saa omassa kirkossani itkeä Jumalaa kohdatessani niin on se kumma. . . Miksi sitä pitää hävetä? Onko syynä se, että pienestä pitäen on opetettu kirkon olevan paikka jossa pitää istua hiljaa hartaan näköisenä, eikä mitään ylimääräistä ole sallittua tehdä. Vai onko kyseessä tuo kaiken kattava ihmisten pelko. Pelko siitä, että siellä istuu joku ihminen joka puhuu näkemästään jollekkin toiselle. . Astuuko kuvaan mukaan selittelyn tarve. .

Näitä miettiessä on sellainen "piilo kristityn" olo. . . Näinä hetkinä toivon, että olisin tullut uskoon niin käänteen tekeevästi sillä tavalla voimallisesti, hurmoksellisesti ja kerralla ettei näitä tarttisi miettiä ensinkään. . vaan olisin Pyhää Henkeä niin täynnä etten moista edes ajatelisi . . .

Olin illan töissä eilen ja kyllä taas oli ihana kuunnella mummojen virren veisuta :)