Siis nythän on niin, että niitä kuvia en saa millään näkyviin. Olen kokeillut vaikka mitä enkä vaan onnistu. Yritin ensin diaesitystä, sitten linkkiä albumiini. . Näytti että se olisi toiminut, mutta kun tarkastin ei se löytynyt. Harmi olisin niin mielelläni niitä esitellyt, tällä kertaa onnistuivatkin ihan hyvin.
Nyt on yksi niistä sunnuntai päivistä kun on hienoa olla nainen ja äiti. Mikään ei tunnu niin liikuttavalta kuin pienen miehen hymy kun hän tuo muorille kukkaa. . . Nyt oli ostettu henkseli housut ja oltiin niin "miehekkäitä" että. No meitä aikuisiahan tämä nauratti kovasti.
Töis on ollut jotenkin niin levollista ja minulla on ollut sisäinen rauha, vaikka kiire onkin välillä. Jotenkin olen saanut sisäisen itseni tasapainoon, enkä enää ole niin "herkillä" kuin aikaisemmin.
Välillä tunnen itseni hieman ulkopuoliseksi työntekjöiden joukossa. Olimme tässä katsomassa Tom Pöystin luentoa. Linja-autossa istuin yksikseni niin meno kuin paluu matkankin. Retki sinänsä oli ihan mukava ja nauraakkin sai sydämensä pohjasta. Yksi asia jäi mieleeni erityisen hyvin. Pöysti sanoi, että Suomi taitaa olla valtioista ainut joka on itse maksanut sotavelkansa. Ja jatkoi, että suomalaiset on sisäistäneet kymmenen käskyä. Vaikka niitä ei osattaisi ulkoa sanella, on niiden sisältö kuitenkin kaikilla sisäistettynä. Muualla euroopassa saatetaan lukea näitä käskyjä ulkoa ja osata ne hyvin, mutta sisältö on sitten unohdettu. Jätetään velat toisten maksettavaksi tms. (viittaus Kreikkaan)
Samoin jäin ajattelemaan erästä toista Pöystin mietettä sitä miten meillä asioiden tulee olla totta. Meillä ei harrasteta mitään "smol tookkia" ja kierrellä tosiasioita. Laitetta korjaamaan tuleva huoltomies ei ensin puhu puoltatuntia säästä ja sitten toista puoltatuntia yritä puheillaan vakuuttaa, että eihän tässä ole juuri mitään vikaa koneesta joka on suurinpiirtein ihan sökönä.
Meiltä on jäämässä yksi hoitaja eläkkeelle ja jotenkin mieltäni lämmitti kovasti kun hän huikkasi siellä linja-autossa minulle, että sinä saat viedä häntä eläkeläistä sitten kalaan järvelle jonain kauniina kesäpäivänä. Tämä oli hieman yllättävääkin ja kysyinkin, että onko hän tosissaan. Kertoi olevansa ja niin minä lupasin että vien häntä vieras luvalla heti kun päästään kunnolla kesän alkuun. Toivon todella, että tämä retki toteutuu.
Nyt on "nokipannu" pestynä ja kalavehkeetkin jo nostin eteiseen tarkistettavaksi. Hymy pyrki huulille kun nokisen kahvipannun kylkeä hinkkasin puhtaaksi ihmesienellä ja konetiskiaineella. Ajatukset jo kesäisessä kalareissussa.
Tuo eläkkeelle jäävä hoitaja yllätti minut uudelleen töissä sanomalla, että hän on jotenkin "leipääntynyt" tähän työhön kun nämä asukkaat on niin negatiivisia. Me hoitajat ollaan vaan "vanginvartijoita" ja aina ikäviä ihmisiä. Sanoinkin sitten itse miettineeni tätä samaa. Pohdimme yhdessä vähäsen mistä tämä johtuu. Totesin itse miettineeni, että nyt kun on ollut vaihtuvuutta asukkaissa on työ ollut raskaampaa. Meiltä on kuollut viisi sellaista asukasta jotka todella nauttivat asumisesta tässä yksikössä. Pitivät sitä kotinaan ja meitä hoitajia vähän kuin perheenään. Näiden tilalle on tullut uusia asukkaita jotka eivät vielä ole sopeutuneet tähän uuteen asumismuotoon. Muutama ihminen on hyvinkin vastentahtoisesti "meillä". Ja käyttää ihan sanallisesti hoitajista välillä nimistystä vartija. Sitten on sellaisia jotka ovat aina asuneet yksin ja päättäneet itse kaikesta, niin kyllä se sopeutuminen on vaiketa. Toisten huomioiminen ei ole aina niin itsestään selvä juttu. Yhdessä huoneessa on vaihtunut asukas lyhyellä aikavälillä neljästi. Sekin on aika stressaavaa kaikille asukkaille ja hoitajillekkin kun aina on uusi outo ihminen, edellinen joko kuollut tai muuten sairastunut pahoin. Tähän kun lisätään sairauksien mukanaan tuomat persoonallisuuden muutokset, muistamattomuus ja kaikenlaiset turhautumiset lisäksi niin on siinä välillä ihan sirkuksen meininki. . . Kaukana "Kultainen vanhuus".
Jotenkin tämä keskustelu antoi minulle mielettömästi rauhaa lisää, etten olekkaan yksin mieli ihan riekaleina ja koe pahaa oloa sekä syyllisyyttä omista ajatuksista. Ajatuksista jotka eivät aina ole niin kauniita ja herttaisia näistä hoidettavista. On se merkillistä miten tunteet kuljettaa ilon kyynelistä itsesäälin ja välillä jopa raivon kyyneliin. Kun vain aina muistaisi, että tuskin on koskaan yksin näiden tunteidensa kanssa. Aina on joku toinenkin joka pohtii ja miettii näitä asioita. Ja mikä tärkeintä aina on se rakas viitan lieve johon tarttua. Kun vain muistaisimme aina ojentautua Häntä kohden silloin kun huulillamme on hymy tai silmissämme tuskan kyyneleet.
Minä koen aina Herran läsnäolon silloin väkevimmin kun hiekkaan jää vain ne yhdet jäljet. . . .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti