Aivan loistavalta tuntuu kun saa puhuttua asiat selväksi ja vielä ison halauksen siihen päälle. Olin "tynkäpäivän" töissä toisella apuna ja silloin sain puhuttua loukkaamani ihmisen kanssa siitä miten pahoillani olin "pillastumisestani". Yllättävintä oli kun hän sanoi, ettei hänenkään olisi pitänyt niin kärkkäästi inttää vastaan. Jotenkin olen tässä ihmisessä aina ihaillut juuri tuota piirrettä, kun hän osaa pyytää anteeksi.
Itselläni se on ollut aina vaikeata. Kotikasvatukseeni ei kuulunut pyydellä anteeksi. Meillä kyllä osattiin riidellä, mutta kukaan ei koskaan pyydellyt anteeksi. Kait se olisi ollut merkki riidan häviämisestä jos olisi taipunut pyytelemään anteeksi. Tai vähintäänkin heikkouden merkki, vaikka eihän se sitä ole.
Olen tietysti joutunut pyytämään anteeksi elämäni aikana, mutta todella vaikeata se välillä on ollut. Toki vaikeus aste on tietysti vaihdellut vähän tilanteen ja asian mukaan. Myös anteeksiantaminen on välillä vaikeata. Pitää olla tarkkana ettei ala kasvattaa katkeruuden kitkerää siementä. Tämä on sellaisen sisäisen kasvamisen paikka välillä ihan niin vaikeata, ettei yksikseen pysty vaan on rukoiltava tosissaan.
Ehkä tämä on sen sisäisen ylpyden karsimista kovalla kädellä. Itsepäinen/kovapäinen kun olen niin koulu on tietysti sen mukaan kovaa välillä. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti