Kaipaan kovasti yhteisiä rukoushetkiä käsi kädessä. Vietimme sellaisia aika useasti silloin kun aviomieheni sairasti syöpää. Meillä oli sielunhoitajia useampikin, yksi siipan lapsuuden kavereita, yksi siipan työkamu ja siipan serkku. . Aina kun joku heistä ehti tulemaan mieheni sairasvuoteen ääreen rukoilimme yhdessä. Tai faxattiin vähäsen, leikkisästi sanottuna :)
Niitä yhteisiä rukoushetkiä olen eniten kaivannut. . Nyt kun jatkan matkaani yksin välillä ihan tuskittelen kun ei ole ketään jonka käteen tarttua. . . Ehkä siksi koen turhautumista sen seurakuntayhteyden puuttumisestakin. .
Kävin helluntailaisten telttakokouksessa yksin silloin kun siippa oli jo huonona sairaalassa. . loppu hetkillä siellä eräs ns.toisenkäden tuttu pariskunta pyysi minut väliinsä istumaan, tahtoivat siunata. . Miten koskettavalta tuo tilanne minusta tuntui. . . Olin itse silmäillyt siinä penkissä ollessani ihmisiä ympärilläni ja miettinyt kiihkeästi, että ketä pyytäisin itseäni siunaamaan. .
Vastaavaa tilannetta en osaa kuvitella tapahtuvaksi kirkossa. . siellä on jonkinlainen pidättyväisyyden laki tai normi miten vaan.
Ruskaretkellä kävin Äkäslompolossa Pyhän Laurin kappelissa rukoushetkessä. . sinne tuli vähän myöhässä nuorehko mies selkeästi hieman maistaneena. . . kun tilaisuus oli ohi hän siirtyi eteenpäin ja pyrki papin puheille, tämä viittasi pojan istumaan penkkiin ja istui hänen vierelleen. . . Poistuessani mietin, että pojalla oli selkeä hengellinen hätä ja hän jäi rukoiltavaksi. . Totuuttahan en tiedä koska poistuin muiden mukana. . . Mutta huokaisin myöhemmin illalla tuon pojan puolesta. .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti